Meeting the Grim Reaper

Joo, ei ois pitäny vielä painaa ”lähetä” näppäintä edellisen blogin jälkeen. Sehän sairastelu jatku astetta ehkä pahempana. Kuten oon sanonu, en kauheen henkilökohtaisia asioita haluais kirjotella. Mutta kunhan ootta lukenu tämän, ehkä ymmärrätte, miksi kirjoitan.

Tarinahan jatkui sitten 26.-27.10 yöllä. Heräsin ja jotenki tuntu oikea silmä ”oudolta”. Valot päälle ja vähän hieroin, että jos rähmää. Peitin vasemman silmän nii oikea oli sokea. Pelkkää harmaata näky! Totta mää googlasin, että ”toisen silmän äkillinen sokeutuminen”. Käskettiin päivystykseen. Lanssin soitin ja lähettiin. Kissoille toivotin, vielä että ”heippa rakkaat, äiti tulee kohta takas”. Tässä vaiheessa aattelin, että päivän homma nii saahaan toi näkö takas. 

Päivystävä silmälääkäri katto laitteillaan silmää ja todettiin keskuslaskimotukos. Lisäksi pienet verisuonet oli kiteitä täynnä. Ohjeistettiin hieromaan silmää pyörivin liikkein puol tuntia. Minähän hieroin ja alko ulkosyrjällä näkyä vähän. Kello oli tässä vaiheessa jotain 4.30 yöllä. Jatkoin hieromista siihen asti ku toinen lääkäri tuli kello 10. (meinas muuten silmän ympärys olla aika hellä!) Hän taas katteli laitteillaan ja totesi, että ”rakennevika”. Minä, mustalla huumorilla varustettu, purskahin nauruun ja totesin, että ”tää koko muija on rakennevikanen!!” 😂 

Ei siinä. Laitettiin neurologin osastolle. Otettiin pään varjoainekuvia, magneettikuvia, keuhkokuvia. Ja muistatteko sen viime blogissa mainitemani varjostuman? Se oli taas kasvanu. Koska päässä ei ollu mitään vikaa. 

Jalat ja sydän ultrattiin, ei mitään hätää. Lääkärien kanssa kuitenki tultiin yhteispäätökseen, että siirryn sydänosastolle oliko 30.11. ja nyt oikeesti katotaan tää loppuun, et mikä on. Ja olen niin onnellinen, että siirryin.

No, sydänosastolla on kuitenki aina telemetria seuranta, eli sydänfilmiä seurataan kokoajan. 8.11. diagnosoitiin keuhkoembolia (tukos). Eli se varjostuma keuhkoissa!!! Alotettiin liuotushoito. Mulla on tältä sydänosasto ajalta hatarat muistikuvat, en oo varma annettiinko klexanea. 10.11. sunnuntai kello 11.39 sain sydänkohtauksen. Ilmeisesti se tukos oli lähteny liikkeelle ja on tälläkin hetkellä vasemman keuhkovaltimon suulla, aortan lähellä.  Miettikää, jos ne ois vaan lähettäny kotiin mut neurolta. Ja ehkä toi silmän tukos oli pieni hiukkanen tukoksesta. Pieni varotus. Onneksi!! Jälkeenpäin kuulin, että oli telemetria oli ilmottanu jotain rytmihäiriötä tai jotain ja hoitajat oli löytäny mut vuoteen reunalta tuupertuneena. 15 minuuttia elvytettiin ja siirrettiin teho-osastolle. Mulla ei muistikuvia ole vasta kun torstailta. 

Maanantaina yritettiin herätellä, mutta ilmeisesti mua väsytti. Keskiviikkona sitten olin heränny ja otettiin hengitysputki pois. Sisarukset perheineen ja äiti on käyny kattoon mua teholla ja oon kuulemma silitelly sisarusten lapsia ja lähetelly lentosuukkoja. Once again, ei muistikuvia. Jossain vaiheessa oli imetty keuhkoista nestettä/limaa. Ja sen sanon, että jos oisin ollu ”oma itseni”, tuota operaatiota ei oltais tehty. En kestä jos tungetaan kurkkuun mitään!

No, sitten torstaina ensimäiset mielikuvat oli ku herään, ei laseja. Ja mullahan -8 ja -10, outo paikka, laitteet hälyttää, paniikki iskee. Yritän kysyä, että mitä tapahtunu nii ei ääntä tuu. Koska se hengitysputki ollu aikasemmin. Hiukan oli avuton olo. Yritän nousta istuun nii aivan ku lekalla ois lyöty rintakehään ja alan itkeen. Tietty ku vartin paineltu rintaa, noin 1500 kertaa siis. Muistaakseni hoitaja tai sisko selittää, että mut on elvytetty, että oo vaan rauhassa. 

Mullahän on selkäskolioosi, mun on vaikea maata suorana pitkään. Jotenki sain selitettyä, että polvien alle tyyny. Ilmeisesti olin nukahellu tai muuten keho täynnä aineita. Hataria muistikuvia. Mutta ne ”näyt”. Voin sanoa, että hyvin omituisia. Ihan sama mihin katoin, nii leijaili jotain palloja/neliöitä/tuoleja/pöytiä/ what ever, jotka sitten muuteli muotoaan. Eikä auttanu sulkee silmiä ku näyt jatku. Ja koska kukaan ei kuullu  mua nii ei voi kysyä, että mitä ihmettä noi on. 

Sitten kuitenki samana päivänä, eli 14.11. pääsin takas sydänosastolle yksityishuoneeseen, jossa hoitaja kokoajan vieressä. Pari päivää ehkä meni ku sain äänen pikkuhiljaa takasin. Ja näyt hävisi. Ja koko ajan oli selkä erillälailla kipeä. Ei skolioosista vaan jotain muuta. Kysyin asiasta niin elvyttäessä oli tullu vesirakkula selkään, joka tietty laastarin alla. Silti piti mieluiten selällään maata. Perjantaina keskustelin lääkärin kanssa, että ihan turhaa mun takia piettää yhtä hoitajaa kiinni, koska huoneessa on kuitenki kamera valvonta ja telemetria ilmottaa heti, jos jotain käy. Eli sain olla yksin ja levähellä. Samalla sovittiin, että otetaan ylimääräset letkut pois, nenämahaletku ja pissakatetri. Kun kuitenki vuoteen vierellä voin käyä portatiivissa.

Pari päivää/yötä itkin. En omaa kohtaloa, vaan ikävä kissoja ja sitä, että kuin kauan he joutuu yksin olemaan. No, tietyillä keinoin sain tähän apua. Kiitos äiti ja Heidi. ❤😻 Muutama hyvä yö ja alko huima paraneminen. Maanantaina vai tiistaina kävi fysioterapeutti ja ohjeisti jalkaliikuntaa. Ensi alkuun piti vaan tyyliin mansikkasoppaa syyä, ettei mee väärään kurkkuun. Mutta aika äkkiä sain siirtyä oikeaan ruokaan. 

Minusta riippumattomista syistä mut sitten siirrettiin toiseen huoneeseen jossa oli muitakin. Oisinko viikon ollu, että ruoka tuotiin huoneeseen, vaan lääkäri meinas sitten 25.11. että nyt tarvii jo lähtiä käveleen. Hyvä niin, koska olin jo käyny käytävän vessassa asioimassa. Happiviikset kuitenki jatkuvasti mukana. ARGH! Ruokasalissa aloin käydä syömään ja käppäilin käytävillä.

Sitten, 2.12. pääsin kotia rakkaitten luokse. Olihan niillä ikävä! Jätkä, joka hyvin harvoin sylissä, tuli ensimäisenä syliin. Ja siitä asti se on joka ilta tullu syliin nukkumaan. Mutta, ei saa koskea tai silittää, muuten hän lähtee pois. Miehet! Ainoa, että happiviiksiä pitää käyttää mahollisimman paljon. Rakas ystäväni, joka on sairaan hyvä piirtään, teki kortin sydänhoitajille. Sisällä teksti: 

Olette olleet ihania, ystävällisiä ja 

mahtavalla huumorintajulla varustettuja. 

Kiitos elämäni pelastamisesta ❤

Rakkaudella: Eija

Kotiutuslääkäri oli eri, joka hoiti mua osastolla ja voin sanoa että helvetin tylysti sano! ”Sun sydän on nyt hyvin heikko, että jos tämmösiä vielä tulee nii ei elvytetä. Hyvää matkaa kotiin!” Voitta kuvitella mitä oli ensimäiset pari päivää. Mietin vaan noita sanoja ja sitä, että oliko tää elämä nyt tässä. Onko seuraavan kerran ku nään esim. sisarusten lapset, viimenen kerta. Unettomia öitä, pätkittäin päikkärejä. 

Kaikki tää kostautui keskiviikko-torstai yönä kun heräsin rytmihäiriöön. Millään hengitysharjotuksilla ei lähteny pois nii oli pakko soittaa lanssi. Päivystykseen ja toimenpidehuoneeseen. Pulssi oli jotain 150-190 kokoajan. Lääkäri konsultoi muutamaa toista lääkäriä. Flimmereitä (eteisvärinä) mulla on ollu, mutta tää oli kuulemma erilainen. Kuulemma SVT. Anestesialääkäri sai vihdoin tipan, kö nää lanssikuskit oli yrittäny 3 kertaa! Lääkäri selitti, että ”kun laitetaan tää aine suoneen ja kun se pääsee sydämeen, saattaa tuntua, että sydän pysähtyy. Mutta älä säikähä”. Joo, kiitos tiedosta, muutenki paniikissa. Voin kertoa, että aika jännältä tuntu, kun se 5 ml kulkee suonea pitkin ja odotan vaan, kun osuu sydämeen. Pulssi laski siitä 170 suoraan 102 välittömästi. Eikä sydänpysähyksiä tullu. Muutama verikoe tulos oli vielä saamatta, mutta lääkäri lupas, että tunnin päästä saa lähtiä kotiin, et ootelkaa tarkkailussa. Päästiin sitten kotia. 

Tarkkailussa oli hoitaja, joka on valehtelematta ollu joka ikinen kerta nyt tän syksyn aikana siellä hoitamassa mua. Hänen kans sitten juteltiin ja kerroin, että ku en uskalla nukkua ku pelottaa et herääkö. Eli tää kohtaus tuli unettomuudesta. Oma diagnoosi ;)

Mietin pitkään noita sydänosaston kotiutuslääkärin sanoja ja koska hän oli nuori, ei oo varmaan nähny mun sydämen ultraa kun sen kerran. Ja koska se on ”hiukan” erilainen nii ei voi verrata oikeaan sydämeen. Osaston lääkäri kuitenkaan ei missään vaiheessa oo varotellu mitään, ja on ollu hyvinkin positiivinen. Että miksi mun pitää kuunnella jotain, joka ei oikeasti tunne mun sydämen tilannetta. Tää ajatus auttoi mua ja ilkeät ajatukset jäi ja sain nukuttua.

No, kotona sitten pari päivää lepäilin ja aattelin, että hei määhän oon jo kunnossa, että määhän voin jo touhuta ite kaikkee. VÄÄRIN! Tämä sitten kostautui viime viikon tiistai-keskiviikko yönä. Heräsin 3 häikkään. Soitin puolelta lanssin ja just ku painoin punasta luuria, nii rytmi käänty. Soitin takas, et ei tarvii tulla. Istuin hetken sohvalla. Vartin päästä sama. Ei auta ku soittaa uuelleen. Melekolailla just ku olivat eteisessä, se käänty. Nyt jos joku teistä ihanista ensihoitajista lukee tätä, iso anteeksipyyntö juoksuttamisesta. J

Menin nukkumaan ja aamulla klo 8 taas heräsin häikkään. Mulla on aamulääkkeissä rytmihäiriölääke kello 9. Otin sen ja soitin lanssiin. (Hävetti oikeesti soittaa!). Lanssi tuli 9.20 ja nyt oli mukana sama nainen, joka oli vieny mut 27.10. silmän takia. Meinas vaan, että tilanteet on vähän muuttunu. Kerroin lyhyesti tän jutun. Ihmetteli vaan, että miten voin olla silti näin ilonen. No, hei. Mulla on kissat. Niien takia jaksan. Ja mää oon hengissä 

Nyt pienien taistelujen jälkeen oon saanu kaupungilta sen avun, mitä tarviin. Siitäki meinas pieni stressi syntyä. Mutta olosuhteisiin nähden voin hyvin. Kunhan muistan vaan, että oikeasti levätä. Voin vaan sanoa, että kyllä tää ottaa luonnon päälle. 39 vuotta ollu kuitenki itsenäinen, tehny kaikki hommat ite. Ollu aktiivinen sydänyhistyksessä, auttanu äitin töissä jne. Nii nyt pitää vaan maata. Kontrolli on helmikuussa, sitten katotaan taas jatkoa. Mutta nyt oon huomannu, ketkä on ne oikeat ystävät. Kiitos heille <3

Melko pitkä tarina tuli. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun. 

Kirjotin tämän blogin hyvinkin henkilökohtaisesti, ehkä vähän pysäyttääkseni teitä rakkaat lukijat ja muistuttaa: nauttikaa niistä hyvistä hetkistä, vaikka ne oiski pieniä. Ja poistakaa elämästä ne ihmiset/asiat, mitkä tuottaa teille tuskaa ja mielipahaa. Ne ei oo sun arvosia!

Loppuun vielä: InThis Moment – Fighter

                              ↑napsauta linkkiä ↑

I will fall and rise above
And in your hate I find love
'Cause I'm a survivor
Yeah, I am a fighter

-----

All my life
I was afraid to die
And now I come alive inside these flames